13.10.07

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mutta jos ajatellaan nyt sitä lastenkirjastotoimintaa josta oikeastaan olisi pitänyt kirjoittaa niin aloitan alusta eli Robinson Crusoesta ja paroni Munchausenista joka ei ainakaan minun nuoruudessani ollut Mynkhausen mutta whatever.Tuli vain huvittunut olo kun samat klassikot ja Ivanhoet ovat edelleenkin kokoelmissa, Crusoe varmaan oli taustalla kun aikanaan ihastuin elokuvaan missä Tom Hanks rantautuu postilentokoneen kuljettajana autiolle saarelle ja selviytyy, tekee mukanaan tuomasta Wilkinson – lentopallosta itselleen juttukaverin ja tykästyy tähän lentopalloon niin että lopussa kun hän ajelehtii lautalla pitkin aavaa merta tämän pallon putoaminen mereen saa hänet kyyneliin.Samoin sadut ja muut olivat tuttuja mutta kaikki tuo mitä puhuttiin siitä lapsen kiellisen kehityksen ohjaamisesta ja tukemisesta tuntui vieraalta, itse koen kyllä että se että kotona puhutaan ja että lapsi kuulee kieltä on ensi sijaista, toki kirjoistakin oppii kieltä mutta se on vähän toisenlaista kieltä.Itse tietysti kuulun siihen yhteiskuntaluokkaan alkuperältäni että kirjasto oli ensisijaisen tärkeä paikka koska kotona ei kirjoja ollut eikä yksinhuoltajaäidillä ollut niitä varaa ostaa, turhia pevviisejä niin kuin hän romaaneja yms kirjallisuutta kutsui, niitä piti sitten lukeakin vähän kuin salaa ja luinhan minä vaikken kyllä ajatellutkaan ,että jotenkin laajentaisin koulussa saamaani oppia kuten virallisissa tavoitteissa puhutaan.Minä vain halusin lukea tarinoita, juttuja ja koin kirjaston paikkana jossa oli rauhallista ja hiljaista ja mukavaa, lapsena sitä piti eniten kuvista kirjoissa ja jaksaa kyllä muistaa Tammen kultaisten kirjojen kannet vieläkin, sen omituisen tunteen kuin olisi astunut johonkin vieraaseen maailmaan noiden kuvien kautta.Miten jollakin veturilla saattoi olla silmät.Sehän on puhdasta runoutta.Ehkä minä en sillä tavalla osaa erotella lapsia lukijoina aikuisista varsinkin jos ajattelee noita veturin silmiä mutta enimmäkseen puhe lasten kirjoista toi mieleen muistoja, epämääräisiä tosin omista kokemuksista.

                      Nytkin minulla on tuossa pöydällä Nipsu-koala, käsinukke jonka ostin toissakesänä kun nuorempi tyttäreni oli Oulussa käymässä, ostin siksi että hänellä on aina mukana oma jääkarhukäsinukkensa, äitinsä peruja joka sitten kommunikoi isukin kanssa.Erot ovat joskus sillai vaikeita asioita vaikka lasten kanssa enimmäkseen onkin saanut asiat sujumaan ok.Mutta jos ajattelee sitä omaa arkista kasvuympäristöä 70- 60-luvulla niin kyllä kirjasto satuineen ja kirjoineen oli sellainen aarreaitta jossa oli mukava käydä, ei aikuisilla ollut aikaa eikä silloin puhuttu laatuajasta.Lehtola, tämä kyyninen kolumnisti kirjoitti Lindenin adoptiokohua kommentoiden että 70-luvulla laatuaikaa oli se kun vanhemmat päästivät sateesta sisälle kotiin.Lapset oli lähinnä jaloissa, tiellä, haittona…

                      Ja oikeastaan kun ajattelee niin on kummaa, että vieläkin haaveilen samasta kuin mitä monesti tein nuorena – tulla kipeeksi, ei silleen liikaa mutta sopivasti, päästä petiin ja lukea sitten siellä peiton alla muutaman päivän ajan kirjoja kaikessa rauhassa ilman turhaa hästäämistä.

                      Ehkä koen naisten kirjahössämisen vähän liiankin organisoituna ja kun sitten luin yhtä tutkimusta niin siellähän se sanottiin – pojat tykkää tonkia kirjoja itsekseen ja omassa rauhassa ja kokevat siis ilmeisesti sellaisen naisellisen tuputtamisen tuputtamisena.Voi meitä miesparkoja, pienestä pitäen silleen viallisia…

                      No minä katselen toista pöydälläni olevaa esinettä joka aikoinaan innoitti maalaamaan – kuvassa oululaisen entisen tuberkuloosiparantolan vai mikä olikaan tämä paikka parvekkeella seisoo joukko alastomia paljasperseisiä pikkupoikia ja naishoitaja valkoisine essuineen kaataa poikien päälle kastelukannulla vettä – varsinainen suihku, poikien katseet kohti naista ja kannuista valuvaa vettä..

 

Huomasin kirjastolehdestä oudon laintulkinnan sakkojen vanhentumisesta joten pitipä lähettää saman tien sinne sähköinen kommentti omista kokemuksistani:

 

Joskus vuonna 2002 olin töissä tiedottajana Oulun Seudun Hengitysyhdistyksessä.Itsenäisyyspäivän alla tein lehtijuttua yhdistyksen pikkujouluista ja siinä kiireissäni matkalla tuonne juhliin ajattelin myös palauttaa muutaman lainassa olevan kirjan.Kirjasto oli kuitenkin kiinni toisin kuin olin kuvitellut ja palautin kirjat kirjaston ulkona olevasta liukurista.Tiesin laitoksessa töissä olleena että kirjat liukuvat metallista kourua pitkin isoon puiseen laatikkoon ja arvelin, että asia on sillä selvä.Viikon päästä minua pyydettiin korvaamaan eräs kastuneeksi väitetty tietokonealan kirja, joitakin sivuja olikin sinistynyt alareunoistaan mutta en oikein tiennyt missä ja otin asiasta hitusen pulttia, en maksanut ja mietin vain että missä kirja olisi voinut kastua.Myöhemmin toki tajusin että liukurissa tai miksi tuota ränniä kutsutaankaan saattoi olla vettä joka oli imyetynyt kirjan alareunoihin kirjan valuessa iloisesti laatikkoon.Huomasin myös että palautusluukun yläpuolella oli kyltti missä luki palautuksen olevan täysin asiakkaan omalla vastuulla.En tiennyt asiasta vaikka olin ollut talossa puoli vuotta töissä yhtä vähän kuin olin siinä kiireessä ehättänyt asiaa palauttaessani huomata.Jatkoin kiireistä työtäni ja uusin lainojani netin kautta, tai ainakin kuvittelin uusineeni.Kun seuraavan kerran kävin kirjastossa  palauttamassa näitä uusittuja lainoja sain kuulla keränneenä noiden silloin 300 markan korvauskulujen päälle myös melkein saman verran sakkoja.Ehkä olisin jopa voinut maksaa sakot mutta olin sen verran hämilläni ja kiireisen työn uuvuttama että jätin asian sikseen.Lainailin jonkun aikaa vielä naisystäväni kortilla kirjoja mutta pikkuhiljaa huomasin ,että liki neljäkymmentä vuotta jatkunut lainaajaurani oli ohi, en kaivannut kirjastoa enkä sen töykeää henkilökuntaa.Kerran kävin kysymässä tästä asiasta, soitin jopa Oulun kaupungin kirjastotoimenjohtajalle miten voisin lyhentää tuota sakkoa joka oli silloin jo 100 euroa ja rapiat.Olin Kelan päivärahoilla joten maksaminen oli vaikeaa.Johtaja kehotti minua säästämään summan, osamaksu yms. järjestelyt olivat poissa pelistä.No siihen loppui suhteeni Oulun kaupunginkirjastoon, en ole vuoden 2003 jälkeen käyttänyt enää laitoksen palveluja.Olen huomannut etteivät ne niin tarpeellisia ole, kirjoja saa ostettua divareista sen mitä tarvitsee ja opiskeluun tarvittavaa materiaalia saa muualta – ja muilla ihmisillä on kortteja joita käyttää.Nyt kun luin Kirjastolehdestä että lain mukaan sakot vanhenevat 3 vuodessa olin hämilläni.Ei kukaan Oulun kaupunginkirjastossa ole moisesta mahdollisuudesta kertonut.

terveisin

Kovaniemi Markku, FM, kirjastoalan ammatillisten erikoistumisopintojen opiskelija OAMK